Alkuperä/historia

Alkuperä

Vaikka australianpaimenkoiran alkuperästä on useita teorioita, rotu nykyisessä muodossaan on jalostettu yksinomaan USA:ssa. Rotu nimettiin australianpaimenkoiraksi, koska sillä oli yhteyksiä baskilaisiin lammaspaimeniin, joita tuli USA:han Australiasta 1800-luvulla. Australianpaimenkoiran suosio kasvoi toisen maailmansodan jälkeen yhtä aikaa kuin läntinen ratsastusinnostus, joka tuli yleisesti tunnetuksi rodeoiden, hevosnäyttelyiden, elokuvien ja televisio-ohjelmien kautta. Rotu soveltui hyvin amerikkalaisille maa- ja karjatiloille monipuolisen ja helposti koulutettavan luonteensa vuoksi. Karjatilalliset jatkoivat rodun kehittämistä ja säilyttivät sen monipuolisuuden, älykkyyden, voimakkaan paimennusvaiston ja huomiota herättävän ulkonäön, eli ominaisuudet, jotka alun perinkin herättivät ihailua. Tällöin ei vielä annettu niinkään arvoa rodullisesti puhtaille yksilöille, vaan koiran katsottiin olevan silloin täydellisen, kun se työskenteli toivotulla tavalla. Yhdistelemällä erityyppisiä koiria rotuun muokattiin hitaasti paimenkoirille vaadittavat ominaisuudet ja työhön soveltuva ulkomuoto. Yhdysvalloissa australianpaimenkoirien kantakoirat kehitettiin lähinnä nautakarjan kanssa työskentelyyn ja suurikokoisille tiloille.Vuonna 1957 australianpaimenkoirien kannattajajoukko perusti Australian Shepherd Club of America-yhdistyksen eli ASCA:n. Vuonna 1971 ASCA alkoi pitää virallista rekisteriä koirista ja järjesti näyttelyitä, tottelevaisuus- sekä jäljestämiskisoja, joissa koirat pystyivät hankkimaan itselleen virallisia titteleitä. 1974 organisoitiin paimenkoiraohjelma ylläpitämään ja korostamaan rodun alkuperäisiä paimennustaipumuksia ja vasta vuonna 1975 perustettiin komitea kehittämään virallista rotumääritelmää australianpaimenkoirille. Ensimmäinen rotumääritelmä hyväksyttiin vuonna 1977.

1980-luvulla ASCA jakaantui kahtia, kun osa jäsenistä halusi päästä mukaan Yhdysvaltojen pääkenneljärjestöön American Kennel Club:iin (AKC) ja samalla saada australianpaimenkoirasta virallisesti tunnustettu rotu FCI:ssä. Osa ASCA:n perustajajäsenistä ja kasvattajista pelkäsi tästä mukana tulevan suosion tekevän australianpaimenkoirasta tavallisen populaarirodun ilman tyypillisiä työominaisuuksia. Vastustajat pelkäsivät myös rodun jakaantumista kahteen erilliseen linjaan, joissa toisessa keskityttäisiin pelkästään ulkonäköön jolloin muut ominaisuudet kärsisivät ja rotu ei enää olisi oma itsensä. Uusi järjestö The United States Australian Shepherds Association (USASA) muokkasi hieman ASCA:n rotumääritelmää ja rotu otettiin AKC:n viralliseksi roduksi vuonna 1991. Tällä hetkellä FCI tunnustaa ainoastaan AKC rekisteröidyt koirat. Osa Yhdysvaltojen ja Keski-Euroopan koirista on kuitenkin edelleen vain ASCA rekisterissä, jolloin niiden jalostus- ja harrastuskäyttö FCI:n alaisissa maissa on vaikeaa. AKC on muutamia kertoja avannut rotukirjat ja ASCA -rekisteröityjä koiria on otettu AKC:n rekisteriin.

Yhdysvalloissa toimii myös ASHGI, ausralianpaimenkoirien oma terveyttä vaaliva ja geneettisiä sairauksia tutkiva ja vastustava järjestö. Järjestön puheenjohtajana ja yhtenä asiantuntijajäsenenä on C.A. Sharp. Hän on pitkän linjan australianpaimenkoiraharrastaja, joka on laajalti perehtynyt rotuun ja kirjoittanut monia artikkeleita joita on julkaistu sekä järjestön sivuilla että ASCAn sivuilla ja lehdessä. Hän on myös kiertänyt maailmalla luennoimassa australianpaimenkoirien perinnöllisistä ongelmista ja niiden vastustamisesta. Vuonna 2005 ASHGI:ssa on alkanut esim. syövän periytyvyyteen australianpaimenkoirilla liittyvä tutkimus.

”Käyttötarkoitus määrää muodon” -johtopäätös on koiran kasvattajien havaitsema totuus, ja se on näkyvissä hyvin myös työ- ja näyttelytyypin australianpaimenkoiran kehittymisessä viimeisten vuosikymmenten aikana.

Kiinnostus näyttelytoimintaa kohtaan alkoi Yhdysvalloissa kasvaa australianpaimenkoiraharrastajien keskuudessa 1970-luvun puolivälissä. Ideaalitilanteessa näyttelytoiminta tukee parhaan työkoirajalostusmateriaalin etsimistä ja siellä painotetaan koiran rakennetta ja liikkeitä. Todellisuudessa näyttelymenestys riippuu kuitenkin paljon myös koiran esteettisestä olemuksesta. Tästä seuraa, että näyttelykasvattajat valitsevat jalostuseläimensä ainakin osittain ulkomuodon, kuten kauniin värin, valkoisten- ja tan -merkkien, sekä koiran ilmeen perusteella. Työtyypin kasvattajilla puolestaan koiran työkyky on jalostusta ohjaava peruste ja he saattavat jättää huomiotta rotumääritelmän virheiksi luokittelemia seikkoja, mikäli ne eivät vaikuta koiran työskentelyyn.

Näyttelyiden yleistyessä 70-luvulla kasvattajat alkoivat valikoida koiria, jotka menestyisivät ulkomuotokilpailuissa. Flintridge -linjojen koirat olivat erittäin vahvasti esillä ja ne pärjäsivät hyvin näyttelyissä, jolloin niistä tuli myös hyvin suosittuja. Kasvattajat, jotka arvostivat hyviä työominaisuuksia, keskittyivät valitsemaan koiria, jotka pärjäsivät parhaiten työtehtävissä. Tällöin ero eri koiratyyppien välillä alkoi kasvaa.

Erot työtyypin ja näyttelytyypin välillä ovat suurimmat, kun tarkastellaan koiria, jotka ovat molempien tyyppien ääripäitä. Molemmissa tyypeissä on olemassa ääripäitä sekä henkisissä että ulkomuoto-ominaisuuksissa. Esimerkiksi joillakin näyttelylinjaisilla koirilla on hyvin raskas luusto, suuri pää ja hyvin pitkä ja paksu turkki, eivätkä ne enää olisi työtehtävissä ja -ympäristössä toimivia koiria, joille puolestaan vahvuus ja ketteryys ovat oleellisia ominaisuuksia ja joille helppohoitoinen turkki on arvokas etu. Joillakin näyttelytyypin koirilla on alhainen viettitaso ja työhalukkuus, ne eivät ole energisiä, eikä niillä käytännössä enää ole paimennus- tai vartiointiviettiä. Työkoirapuolella puolestaan tavataan kooltaan erittäin pieniä, kevytluustoisia koiria, joilla on ohut, lyhyt turkki sekä erittäin suuri työhalukkuus, loppumaton energia ja hyvin vahva vartiointitaipumus. Tällaiset koirat vaativat paljon tekemistä ja työtä, eivätkä ne sovi tavalliselle koiranomistajalle.Ääripään jalostusvalinnat ovat siis johtaneet kahteen erityyppiseen koiraan. Huomattavimmat erot tyyppien välillä ovat koirien koossa, luuston raskaudessa, turkin paksuudessa, työinnossa sekä vartiointitaipumuksen vahvuudessa.

Onneksemme suurinta osaa australianpaimenkoirista ei jalosteta tällaisten äärimmäisyyksien tavoittelemiseksi. Ne yksilöt, jotka ovat keskivertoja jommassa kummassa tyypissä, muistuttavat paljon toisiaan, varsinkin fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Tällaiset keskivertokoirat ovat tyypiltään tasapainoisia ja turkiltaan samankaltaisia. Luonteeltaan tällaiset koirat voivat olla erittäin älykkäitä ja helposti koulutettavia sekä aktiivisia. Työtyypin koirilta löytyy yleensä huomattavasti enemmän sisua ja tahtoa, sillä niitä ominaisuuksia arvostetaan ja tavoitellaan työkoirapuolella ja työkoirakasvatuksessa.

Australianpaimenkoira on käyttökoirarotu ja alkuperäinen käyttötarkoitus on ollut maa- ja karjatiloilla käytettävä paimen- ja vartiokoira. Rakenne ja luonne vaikuttavat jokaisen australianpaimenkoiran työskentelykykyyn. Jos koira ei ole rakenteeltaan tasapainoinen, se ei toimi täydellä kapasiteetilla, eikä siten voi toimia tehokkaasti työkoirana.

Rotumääritelmässä kuvaillaan ne piirteet, sekä rakenteelliset, että luonteeseen liittyvät, jotka edesauttavat australianpaimenkoiraa suoriutumaan tehtävistään mahdollisimman luontevasti. Oikean rakenteen omaava koira selviytyy tehtävistään helposti, eikä se ole niin altis loukkaantumaan kuin rakenteeltaan puutteellinen tai liioiteltu koira. Koska rodun alkuperäinen tarkoitus oli paimentaminen ja vartiointi, rodulla on sellaisia luonneominaisuuksia, jotka ovat antaneet rodulle mahdollisuudet mukautua ja menestyä myös muilla aloilla.

Australianpaimenkoiran pääasiallinen käyttötarkoitus tänä päivänä on edelleen työ- ja paimenkoira. Rotu on kuitenkin alkanut jakautua kahteen erilaiseen tyyppiin, työtyyppiseen paimennustehtävissä käytettäviin koiriin sekä niin kutsuttuihin show- eli näyttelykoiriin. Molemmilla, sekä työ- että näyttelytyypin australianpaimenkoirilla, on paljon yhteneväisiä ominaisuuksia, jotka ne ovat perineet yhteisiltä esi-isiltään. Australianpaimenkoiran perusluonne on yhä olemassa molemmissa koiratyypeissä. Koiratyypeissä on kuitenkin myös eroja, vaikka molemmilla tyypeillä on sama rotumääritelmä.

Rotumääritelmä kuvailee australianpaimenkoiran ensisijaisesti työkoiraksi, jolla on vahvat paimennus- ja vartiointitaipumukset. Farmien ja ranchien työkoirana rodun edustajilta vaaditaan myös itsenäisyyttä, sekä kykyä ratkaista erilaisia ongelmia. Näiden taipumusten voimakkuus vaihtelee rodun sisällä ja harrastajien, varsinkin kasvattajien, tulisi olla selvillä eri tyypeistä ja siitä mikä on näyttely- tai työtyypin koirille ominaista.

Paimennuksen lisäksi rotu on saavuttanut suosiota kotimaassaan sekä agility-, toko- että flyballkoirana. Suomessa australianpaimenkoira on yleistynyt palvelus- ja pelastuskoiralajeissa, joihin se sopii erinomaisesti työkoirataustansa, rakenteensa ja suuren työmotivaationsa vuoksi. Suomessa australianpaimenkoiralla ei vielä ole vakiintunutta asemaa työskentelevänä paimenkoirana, koirat ovat lähinnä harrastus- ja näyttelykoirina.

Vuonna 1994 rekisteröitiin ensimmäinen australianpaimenkoira Suomessa. Tätä ennen Suomeen on tiettävästi tullut yksi australianpaimenkoira, jota ei ole rekisteröity Suomen Kennelliittoon. Ensimmäinen rekisteröity australianpaimenkoira oli Katri ja Raimo Voutilan narttu Propwash Samsara joka tuli USA:sta. Seuraavana vuonna Gerry ja Todd Nolen toivat USA:sta maahamme ensimmäisen uroksen Nolen’s Dakota Dancerin sekä nartun nimeltä Hodge’s Tena Rosey. Suomen ensimmäinen australianpaimenkoirapentue syntyi helmikuussa vuonna 1995 ja sen jälkeen rodun suosio on kiihtyvästi kasvanut. Australianpaimenkoira nousi sadan suosituimman rodun listalle vuonna 2002. Suomen Australianpaimenkoirat ry perustettiin vuonna 1998. Rotua kasvattavien kasvattajien määrä kasvaa vuosittain, samoin rodun tuontikoirien määrä on ollut nousussa.

Australianpaimenkoira on saavuttanut Suomessa jalansijaa sekä harrastus- että näyttelykoirana, rodun koekäynnit ja saavutetut tulokset ovat nousseet suhteessa koiramäärään. Australianpaimenkoirien näyttelykäyntien määrät ovat laskeneet lievästi.

Ensimmäinen australianpaimenkoirien paimennusleiri järjestettiin vuonna 2001.  Ensimmäinen ASCA (Australian Shepherd Club of America) paimennuskoe lampailla järjestettiin vuonna 2004. Vuonna 2006 järjestettiin ensimmäinen paimennuskoe kaikilla eläinlajeilla eli naudoilla, lampailla ja ankoilla. Ensimmäinen ASCA paimennusvalio eli WTCH saatiin Suomeen vuonna 2006. Perinteisessä paimennuksessa (FCI) ensimmäiset australianpaimenkoirat läpäisivät esikokeen ja osallistuivat paimennuskokeesen vuonna 2013. Vuonna 2015 ensimmäinen australianpaimenkoira saavutti paimennusvalion arvon. Nykyään australianpaimenkoiria työskentelee jonkun verran tiloilla.